Jee, iloisia kulttuuriuutisia! Lappeenrannan maakuntakirjastossa tehtiin vuonna 2011 yli miljoona lainaa.

Erityisesti ilahduttaa se, että ja lasten ja nuorten lainojen määrä kasvoi yli 10 prosenttia edellisvuodesta. Nuori polvi ei ehkä olekaan menetettyä kauraa vaan heille suunnatut satutunnit, kirjavinkkaukset ja tapahtumat ovat tuottaneet hedelmää. Eläköön kirjasto!

Kassakoneet kilisivät kuulemma rivakasti loppiaisena täällä Etelä-Karjalassakin. Omaa silminnäkijähavaintoa minulla ei asiasta valitettavasti ole, raahauduin vasta illansuussa lähikauppaan sipsiostoksille ja sain kaikessa rauhassa vaellella hyllyjen välissä ilman mainittavaa tungosta. Sinänsä oikein mukava asia silloin, kun iloinen eilisilta vielä painaa hennoilla harteilla ja tuntemattomien ihmisten kohtaaminen pelottaa.

Iloiseen iltaan oli oikein hyvä syy, ystävän valmistujaisjuhlat. Juhlailta oli valittu sitä tosiasiaa silmällä pitäen, että dagen efter olisi pyhäpäivä ja näin ollen suurin osa juhlavieraista vapaa ikävistä velvollisuuksista, kuten työnteosta. Pyhäpäivän sijoittuminen arkipäivälle antoi myös aiheen olettaa, että anniskeluravintoloissa olisi aaton kunniaksi käytössä lauantaihin verrattavat aukioloajat. No, ei ollut. Ei ainakaan siinä baarissa, jossa me olisimme halunneet iltamme viettää loppuun saakka.

Itsenäisyyspäivän jälkitunnelmissa tuli pohdittua, mitä Suomi ja suomalaisuus on tänään?

Suomi löytyy Impivaarasta, Euroopasta tai jostain muualta riippuen siitä, millaisten silmälasien läpi maailmaa katselee. Aiempien vuosikymmenien tapaista yhtenäiskulttuuria ei enää ole olemassa. Kaikki eivät syö tänä päivänä HK:n sinistä lenkkiä kuten vielä 1980- luvulla. Suvivirren laulaminen herättää keskustelua koulun kevätjuhlissa jne.

Ajoittain hiipii ajatus siitä, onko Suomi ja sen perinteet enää loppujen lopuksi millään tavoin tärkeä asia? Beatlesin John Lennonin Imagine hengessä voi nettiaikana verkostoitua mihin ryhmään tahansa. Ei ole olemassa rajoja ja sen seurauksena Suomi on suomalaisillekin yhä enemmän marginaalia. Poimitaan rusinat pullasta.

Silti itsenäisyyspäivän linnan juhlat ovat vuodesta toiseen Suomen katsotuin tv- ohjelma leijonien jääkiekon MM-ottelujen lisäksi. Jotain tässä Suomessa täytyy siis olla kiinnostavaa.

Lähihistoriassa Suomen puolesta on taistelu joka solulla. Suomi on ollut taistelun arvoinen paikka. Vielä tänä päivänä Suomessa on nykypäivän arkea elämässä yli 40.000 vuosien 1939-44 talvi- ja jatkosodan veteraania. Heidän keski-ikänsä on ensi vuonna 89- vuotta. Tuolle ryhmälle Suomi ja suomalaisuus on konkreettisesti ollut elämän ja kuoleman kysymys.

Vuonna 2011 nuo ajat ovat kaukana, mutta silti yllättävän lähellä. Itse nelikymppisenä  olen vielä sen verran lähellä em. tapahtumia, että isäni ehti -34 syntyneenä olla lapsena Viipurin evakko. Passini muistuttaa matkoilla syntymäpaikasta. Nuijamaa, isovanhempieni siirtotilan paikkakunnan mukaan. Kyseinen aika on silti omissa mielikuvissa lähinnä vain mustavalkoelokuvien historiaa. 1970-80 luvun peruskoululaisena ei sota-aikaa voi täysin ymmärtää edes kertomuksien kautta.

Tänä päivänä rintamalinjat kulkevat siinä, kuinka heikommassa asemassa olevista suomalaisista pidetään huolta. Onko eriarvoisuuden kasvu aidosti yhteinen huoli vai ei? Huolehditaanko vanhuksista tai vaikkapa mielenterveyspotilaista riittävästi? Onko Suomi meille enää aidosti yhteinen asia?

Ilmapiiri Suomessa on muuttunut kovemmaksi ja mustavalkoisemmaksi kuin aiemmin. On sanottu, että Suomi on suurissa asioissa suuri ja pienissä pieni. Nyt eletään enemmän pienuuden aikaa. Arjen sankarit ja toisten puolesta uhrautujat ovat vähissä. Jakolinjoja löytyy mistä vain. Maahanmuutto, Eurooppa ja paikallisesti vaikkapa Lappeenrannan ja Imatran väliset kiistelyt.

Miksi tarvitaan aina jokin kriisi, jotta ihmiset saadaan löytämään olennainen ja puhaltamaan yhteen hiileen? Talvisota tai tsunami. Koskettavimmat tarinat toisten eteen uhrautumisesta löytyvät kriiseistä.

Hyvää suomalaisuutta ja tervettä kritiikkiä tämän päivän elämän pelisääntöihin löytyy kuitenkin pintaa raaputtamalla kaikkialta. Tietoisuus nykymenon ongelmista on kasvanut. Se tekee minut toiveikkaaksi tulevaisuuden suhteen. Seuraavissa linkissä pala suomalaisuutta, joka kantaa vielä tähän päivään: Keihäänheittäjä, Suomi-iskelmän laulaja ja Suomen hevonen yhdessä.

Kilpailukyvyn vaaliminen on yhteisöjä eteenpäin vievä voima.

Kilpailuajattelu on hiipinyt ihmisen jokaisen elämän osa-alueen kattavaksi. Tähän päivään kuuluu, että olet kaikessa vertailun kohteena. Ura, perhe-elämä, ulkonäkö, tulotaso ja jopa ystäväpiiri arvottaa mitä olet, jos et ole riittävän vahva tappelemaan ulkoisia paineita vastaan. Harvat ovat.

Vertailu muihin niin työelämässä kuin vapaa-ajalla on jokapäiväistä polttoainetta tehdä enemmän ja paremmin kuin muut. Seurauksena kiire, saavuttamattomat unelmat ja riittämättömyyden tunne. Nousu ulkoisessa hierarkiassa jättää liian vähän tilaa ja aikaa miettiä omia sisäisiä unelmia.

Vertailu ja ihailun kohteet ovat nykyisin maailmanlaajuisia. Tavallinen keskiverto ei ole kiinnostavaa. Työelämän pelisäännöissä olet vertailussa kiinalaisten joustavuuden ja palkkapyyntöjen kanssa. Ulkonäössä vertaillaan Amerikan huippumalleja ja näyttelijöitä. Urheilussa vain maailmanhuiput ansaitsevat ihailun. David Beckhamin uusin hiusmuoti kiinnostaa enemmän kuin perinteiset suomalaiset kansallisen tason urheilijat.

Ei ihme, että tutkimusten mukaan suomalaiset haaveilevat mahdollisuudesta vaikuttaa omaan elämään ja työhönsä. Siis omana herrana olemista - irtautumista vaatimuksista, joita ei koe omakseen. Luonnollinen seuraus kohtuuttomista ulkoisista paineista, jotka eivät edistä onnellisen elämän kokemusta.

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen totesi Iltalehden artikkelin mukaan, että erityisesti lapsille liika kilpailuttaminen on pahasta. Hän toteaa suomalaisen äidin ja isän pitävän kiinni ajatuksesta, että lapsesta tulee selviytyjä ja menestyjä, jos hän oppii kilpailemaan mahdollisimman aikaisin. Tutkimusten valossa lapsen stressinsietokyky on kuitenkin sitä parempi aikuisena, mitä pitempään hän pystyy välttymään kilpailun aiheuttamalta stressiltä.

Vaikein asia kehityksessä on mielestäni se, että eriarvoisuus on lisääntynyt niin Suomessa kuin Lappeenrannassa. Kaikki eivät pääse palkintopalleille.

Jatkuvasti kiristyvä kilpailu elämän eri osa-alueilla on lienee hyväksyttävä osaksi arkeamme. Toivon silti sinisilmäisesti, että osaisimme vielä arvostaa myös niitä jotka eivät kilpailussa menesty. Loppujen lopuksihan kyse on siitä, miten kohtelemme niitä jotka ovat heikoilla ja tarvitsevat apua.

Suomalainen asenneilmasto “luusereihin” on koventunut, mutta uskon vielä suomalaisiin. Pidetään huolta kaikista.

Liikunnan harrastaminen on järkijuttu. Mieli ja kroppa saa elää tasapainoista elämää ja hyvä olo tulee kaupan päälle.

Aivan samanlaiseen järkeen ja tasapainoon ei olla ylletty Lappeenrannan kaupungin liikuntarakentamisen historiassa. Samalla kun jäähalleja tehdään enemmän kuin pyydetään, on Kaakkois-Suomi jäänyt ainoaksi alueeksi Suomessa johon ympärivuotiseen käyttöön soveltuvaa monitoimihallia ei olla kyetty rakentamaan.

Omakohtaisena kokemuksena: olin yleisurheileva lummilainen 1980-luvusta saakka ja jo silloin haaveiltiin urheiluhallista, jossa lajia voitaisiin harrastaa ympärivuotisesti. Lappeenrannnan urheilutalo valmistui syksyllä 1983. Se oli hieno rakennus, joka paransi monen urheilulajin olosuhteita. Ongelma oli, että kompromisseja tehtiin liian paljon.

Moni urheilulaji jäi odottamaan parempia olosuhteita. Kaupungin parhaaksi messupaikaksi jäi jäähalli ja jalkapalloa pelattiin talvella Kimpisen alakentällä. Yleisurheilun 60 metrin pituista juoksusuoraa arvosteli silloin mm. edellisenä kesänä MM-hopeaa Helsingissä voittanut Arto Bryggare. Ympyräradan ja heittopaikkojen puuttuminen ei mahdollistanut hänen kuten monen muunkaan harjoittelua siellä. Tuleva olympiavoittaja Juha Tiainen jatkoi moukariharjoittelua kylmässä ladossa. Minä olin muiden lummilaisten kanssa lukuisilla bussimatkoilla hakemassa harjoitusolosuhteita Vierumäeltä.

Lummilaiset miettivät monia mahdollisia ja mahdottomia vaihtoehtoja vuosikausia. Konkreettisin yritys oli idea tehdä Partekin luoliin ympyrä juoksurata. Partekin myönteinen suhtautuminen, seuran innostuksen myötä syntynyt talkooryhmä ja entisen aktiivin Jari Käyhtyn suuri panostus veikin projektin päätökseen. Muutama vuosi mentiin kypärä päässä harjoittelemaan syviin luoliin. +8-10 asteen lämpötila ja kivituhkapohja oli parempi kuin hankijuoksut varsinkin kestävyysjuoksijoille. Se ei ollut kuitenkaan pitkäaikainen ratkaisu ja nykyisin alueelle ei enää pääse turvallisuussyistä lainkaan harjoittelemaan.

1990-luvun lama-aikana ei jaksettu paljoa edes haaveilla uusista halleista, mutta 2000- luvulle tultaessa alkoi tapahtua. Kaupunki ryhtyi aloitteelliseksi jäähallien olosuhteiden parantamisessa. Jäähallin perusparannus ja laajennus tehtiin vuonna 2004. Kaupungin tukemana yksityisellä rahoituksella tehtiin kahden kaukalon UK-areena vuonna 2010. Tänä syksynä valmistui Rauhan Kylpylän jääareena. Lisäksi Etelä-Karjalaan tehtiin vuonna 2000 Savitaipaleen jäähalli. Seuraavana listalla on Joutsenon jäähalli...?

Jo 2000-luvun alussa puhuttiin paljon siitä, että jatkuvasti kasvavien käyttökustannusten vuoksi ei ole järkevää hajoittaa voimia vaan pitäisi rakentaa yksi suuri monitoimihalli eri lajien tarpeille. Jalkapalloilijoille rakennettiin silti lämmitettävä tekonurmi, joka toi lisää käyttökustannuksia, mutta ei lämpimiä harjoitusolosuhteita.

Tällä hetkellä vapaa-aikatoimen suurena ongelmana on paikkojen korkeaksi muodostuneet ylläpitokustannukset. Lasten lähiliikuntapaikkojen kehittäminenkin on tiukassa kun rahaa ei jää riittävästi kehittämiseen.

Usko kaupungin omaan kykyyn ratkaista yleisurheilun, jalkapallon, pesäpallon ja monen muun lajin harjoitusolosuhteet ovatkin haihtuneet 30-vuodessa loogisen epäloogisiin päätöksiin. Omat toiveet ovat vireillä olevassa yksityisessä hankeessa monitoimihallin rakentamiseksi Lappeenrantaan lentokentän kupeeseen. Toivottavasti se saa mahdollisuuden toteutua sellaisenaan, suunnitelman mukaisesti. Kompromisseja on tehty jo liian monta.

Tänään 13.10. vietetään ensimmäistä kertaa Kansallista epäonnistumisen päivää, jonka ovat ideoineet Aalto Entrepreneurship Society, Boardman Tulenkantajat sekä lukuisat ylioppilaskunnat ja muut yhteisöt ympäri Suomen. Teemapäivään kuuluu mm. tapahtumia ja työpajoja, joissa epäonnistumisia ja virheitä käsitellään vähemmän ryppyotsaisissa merkeissä. Järjestäjien kunnianhimoisena tavoitteena on muuttaa suomalaista kulttuuria ja asenteita myönteisemmäksi epäonnistumisia kohtaan.

Tällä viikolla avattiin Etelä-Karjalan taidemuseossa Kaakkoissuomalaisten nuorten taiteilijoiden näyttely. Facebookiin lävähtänyt kutsu innosti tutustumaan näyttelyyn lähes tuoreeltaan, asioilla kun on paha tapa mennä ohi jos niihin ei ymmärrä heti reagoida. Siispä tossut jalkaan ja taidemuseoon.

Lappenrannassa on monitoimihallihanke joka tulisi lentokentän lähelle.

Otetaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla,tehdään halli Joutsenoon ja näin varmaan saadaan joutsenolaiset luopumaan jäähallista ja heille jäisi vielä investointipotti käyttöön.

Matka Lappenrannasta on vartti ja Imatraltá myös,sieltä olisi varmaan maksavia käyttäjiä tulossa lyhyen matkan vuoksi.

Ei ainakaan olisi  joutsenolaisilla valittamista että heitä on vedätetty.

Sunnuntaina päättyneet Muikku ja pottu -kalamarkkinat päättää perinteisesti satamatorin kesän Lappeenrannassa. Satama-alue hiljenee kokonaan ja lepäilee seitsemän kuukautta vapun tienoille saakka. Vuodenaikoihin liityviä vastakohtaisuuksia voitaisiin tasoittaa panostamalla satama-alueen syksy- ja talvikäyttöön enemmän.

Usein olen miettinyt, että selkeä valaistussuunnitelma voisi parantaa niin sataman kuin koko keskustan ympärivuotista viihtyisyyttä. Kohdevalaistukset erilaisiin tasoihin, puihin, patsaisiin ym. olisi melko edullinen tapa taistella pimeyttä vastaan. Esimerkiksi Kasinon puiston valaistusta voisi kehittää näyttävämpään suuntaan.

Sataman ympärivuotisesta elävöittämisestä ollaan puhuttu paljon. Tällä hetkellä kahvio- ym. palvelut on tehty pelkästään kesäolosuhteille sopivaksi ja siihen panostaminen varmasti kannattaisi myös matkailupalvelujen vinkkelistä.

Omien lasteni kautta olen huomannut, että Lappeenrannassa voisi olla ainakin yksi leikkipuisto, joka olisi myös talvella auki. Lumien poistaminen leikkilaitteiden ympäriltä ja keinujen pitäminen paikoillaan riittäisi. Sataman leikkipuisto olisi sijaintinsa, viihtyisän miljöön ja laitteiden monipuolisuuden vuoksi erittäin sopiva talvikäyttöön.

Satama- ja ranta-aluetta ylipäätään ollaan kehitetty hienosti viimeisten vuosien aikana. Ympärivuotinen elävöittäminen ei vaadi välttämättä suuria rahoja vaan ennen kaikkea mahdollisuuksien luomista.

Kasinon puisto sataman valot tapahtumassa 2006                                                Sataman talvirieha 2011

Yksi eniten suomalaista maantietä keikkamatkoillaan niellyt, kulkukoiraksikin itseään tituleerannut muusikko, Topi Sorsakoski nukkui pois eilen 13.8.2011.

Sorsakoski liittyy omaan aikuisikääni tavalla, joka ei tule koskaan kulumaan selkäytimestä pois. Muutettuani Lappeenrantaan 1994, tutustuin kavereihin, joiden kautta sain käsiini Topi Sorsakoski & Agents-levyn Besame Mucho. Se teki lähtemättömän vaikutuksen, jolla on ollut allekirjoittaneen tähänastiseen taipaleeseen vahva vaikutus.
Enkä ole ainoa. Sorsakoski ja Agents on ehkä eniten omaa genreään ruokkinut yhtye koko maassamme. Pikku-Pulliaisia ja Topi-klooneja on putkahdellut tänäkin päivänä tasaiseen tahtiin niin maamme tanssilavoja kiertävien kokoonpanojen joukkoon, kuin hää- ja muita ravintola- ja pienempiä tilaisuuksia kiertävien bändien joukkoon.

80-luvulla Sorsakosken ja Agents-yhtyeen johdolla muuttui - ja myös pelastui suomalainen tanssilavakulttuuri.
In Beat-albumin jälkimainingeissa tanssilavoille alkoi jälleen virrata ihmisiä, jotka tanssivat, ja kuuntelivat. Näin, vaikka itse tiennäyttäjän musiikki ei ollutkaan perinteistä tanssimusiikkia, ja vielä vähemmän trendikästä.
Tästä saavat lukemattomat tahot olla tänäkin päivänä tiennäyttäjille kiitollisia - kuten myös yhtyeet, jotka kulkevat Sorsakoski & Agents-yhtyeen viitoittamalla ja tasoittamalla tiellä. Syntyi myös lukuisia rautalankakulttuuriin keskittyviä tapahtumia, jotka olisivat ilman kyseistä yhtyettä jääneet koskaan syntymättä.

Sorsakosken ääni on ristitty sinivalkoiseksi, ja Topia verrattiin usein Olavi Virtaan. Molempien tähtien elämänkaari sisältää uskomattoman hienoja huippuhetkiä, mutta myös suomalaista renttumaisuutta, alamäkiä ja ala-arvoista lehdistöretuuttelua. Sorsakoski on kuitenkin pysynyt aina pinnalla. Ei otsikoiden, vaan tinkimättömän työmoraalinsa vuoksi. Musiikkibisnes on raakaa, mutta Topin tapa oli tehdä asiat vaikka rystyset verillä. Valmista markkinarakoa ei ole, vaan pysyäkseen aina pinnalla, se on raivattava itse - ja näin hän teki, suomalaisten sydämiin asti.

Olin eilen illan pimennyttyä täysikuun paisteessa pihalla pellon reunassa. Oli valoisaa, eikä tuullut yhtään.
Topi lauloi kolmen muun mestarin kanssa kappaleen 'Mä elän vieläkin'. Se päättyy näin:

'mä nousin tähtiin palata en sieltä voi
mä elän vieläkin, mun levyt vielä soi
ja soi ja soi ja soi
ja soi ja soi ja soi'

Ja ne tulevat todellakin soimaan.

Pesäpallon Itä-Länsi ottelut viikonvaihteessa Kouvolassa oli viihdyttävää ja toiminnallisesti onnistunut.  Vastaavia olosuhteita ja miesten pesiksen kulttuuria ei Lappeenrannassa ole eli Itä-Länsi tapahtumaan on turha haaveilla vielä moniin vuosiin.  Naisten Itä-Länsi -ottelussa idän joukkue oli täysin hampaaton ja todellisia onnistujia liian vähän.  Ottelu ei myöskään voinut sanoa kovinkaan viihdyttäväksi ja jännittävyydestä puhumattakaan.  Sen sijaan sunnuntaina aurinko paistoi ja lämmitti.  Miesten ottelu oli mielestäni kautta aikain paras Itä-Länsi -ottelu.  Tuossa ottelussa toteutui kaikki pesäpalloviihteen elementit:  runsaasti tilanteita, upeita läpäreitä, akrobaattisia kiinniottoja, pelaajien omia hyviä oivalluksia, tiukkoja tilanteita, hyvää tuomarityöskentelyä ja kaikinpuolin yleisöön menevää peliä.  En missään tilanteessa voi hyväksyä mainosaitoja kiertämässä koko pesisareenaa jollaisia ollaan viime vuosina nähty liian usein.  Tuolla Kouvolassa mainosaidat olivat juuri sillä lailla kun ne pitääkin ja pelaaminen on tärkeimmässä roolissa eikä mainostajat.

Lappeenranta on ihan perussuomalainen kaupunki. Muiden suomalaisten kaupunkien tapaan ilmettä hallitsevat sotien jälkeisen jälleenrakentamisen kerrostumat eri vuosikymmeniltä. Kerrostalot, koulut, sairaalat, ABC:t, kauppakeskukset...yhtä persua kaikki. Ei siinä mitään. Moni asia on toki myös kaunista ja näillä eväillä Suomi on rakennettu.

Mikä Lappeenrannassa on sitten ihmeellistä? Olemme ylpeitä ainakin Saimaasta, Linnoituksesta ja iloisesta menosta. Saimaa on saamassa uutta tuulta purjeisiinsa matkailuinvestointien kautta. Rantaraittien ja uimarantojen parantaminen sekä satama-alueen kehittäminen on hyvä asia paitsi arjelle myös itsetunnolle.

Samoin Linnoitus on jo nyt hieno. Se on eräs rajakaupungin historiallinen muoto. Lappeenranta on myös aidosti vihreä lehmusten kaupunki. Toivottavasti tuleva City korttelin rakentaminen ei laajenna kouvolamaista betonirakentamista, joka on Lappeenrannassa nyt keskittynyt lähinnä kaupungintalon ympäristöön.Yksi betonirakennus pitäisi tosin saada parempaan käyttöön: vesitorni on vihdoin remontoitava.

Entä karjalainen lupsakkuus: luodaan luontevia ihmisten kohtaamispaikkoja kaupunkiin.Torien, tapahtumien ym. kehittäminen kannattaa ottaa tosissaan.

Lappeenranta voi olla sopivasti persu kaupunki, mutta ei poliittisena kannanottona: perussuomalaisuutta on jo kaupunkikuvassa paljon, rohkeaa omaleimaisuutta vähemmän.

Helteet tulivat, menivät ja tulevat kohta uudestaan tuoden mukanaan erinäisiä lieveilmiötä. Yksi niistä toistuu takuuvarmasti joka vuosi, nimittäin suomalaisten tyylittömän kesäpukeutumisen ruotiminen. Osansa saavat niin ansaittua vuosilomaansa kesäterassilla paidattomina viettävät äijänköriläät kuin toimistossa hihattomassa topisssa ja minihameessa hikoilevat kesähessuttaret. Viimeisin silmään osunut artikkeli aiheesta löytyi Taloussanomien verkkosivuilta, jossa tapakouluttajat Susanne Ehrnrooth ja Anja-Kristina Wind antavat vinkkejä hellepäivien asialliseen työpukeutumiseen ja listaavat pahimpia tyylimokia. Mustalle listalle pääsivät odotetusti karvaiset sääret, sukat sandaaleissa, anteliaat kaula-aukot sekä läpinäkyvät paidat. Jaiks. Karmivaa on kuin kauhuelokuvassa.

Sadepäivän synkkyydessä tuli mieleen nuo iloiset naapurimme, ruotsalaiset. Tällä hetkellä Ruotsi jyrää meidät kaikessa muussa paitsi jääkiekossa. Musiikki, muoti, jalkapallo  ja itsevarma maailmanvalloitus monilla elämänaloilla on ollut ruotsalaisille ominaista jo pitkään. Nokian kurjuuden rinnalla myös talous kukoistaa länsipuolella toiseen malliin. Työttömyys alenee, BKT menee kohti kattoa ja valtionvelka vähenee. On mukavaa olla iloinen kruunukansalainen. Soinimaisia jytkyjä ei tarvita Ruotsissa, kun Kreikka ja Portugali on euromaiden murheita.

Mieleenpainuvin kokemus ruotsalaisista on vuosilta 1997-98. Olin silloin opiskelemassa ja urheilemassa Espanjan Malagassa. Ulkomaiset opiskelukaverini olivat lähes kaikki ruotsalaisia. Silloin Ruotsista oli mahdollista mennä suoraan lukiosta opiskelemaan ulkomaille opintotuen turvin kun vain opiskelupaikka löytyi. Espanjan aurinkorannikko oli heidän suosikkikohteensa.

Suomi täytti tuolloin 80 vuotta ja ruotsinsuomalaiset opiskelijat järjestivät Suomen itsenäisyyspäiväjuhlat opiskelija-asunnossaan. Menimme urheilijakaverini kanssa juhliin ja jo summerissa luki juhlallisesti Finnefesten. Sisään mentäessä meille tarjoiltiin Finlandia vodkaa, jossa juoman laimennuksena oli mandariinipala. Olimme ainoat varsinaiset suomalaiset ja tietysti kunniavieraita.

Seinälle oli kirjoitettu ruotsiksi tunnelman nostattamiseksi kansanviisaus: ruotsalaiset juovat paljon, mutta suomalaiset juovat enemmän. Juhlan kohokohtia oli kun kaikki ruotsalaiset vieraat lauloivat kuorossa Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjalaan kertosäettä meidän kanssa. Eräs suomea osaava ruotsinsuomalainen liikuttui tässä vaiheessa jo niin paljon, että tirautti kyyneleet. Hänen isänsä oli juuriltaan Pohjois-Karjalasta ja äiti Lappeelta. Gösta Sundqvistin laulun sanoma upposi, vaikka hän ei ollut käynyt Suomessa vuosikausiin. Absurdi juhla ja hauskaa menoa.

Ruotsalaiset ovat mukavaa ja järkevää porukkaa, vaikka pakollinen ruotsin kielen opiskelu ei ole kumpaakaan.

Lappeenrannan Pesä Ysien naisjoukkue kuuluu jo selkeästi maamme eliittiin eli parhaimmistoon pesäpallossa.  Tuota samaa voisi sanoa seuran tekemästä muusta lajityöstä lasten ja nuorten hyvöksi kuin nyt myös harrastepesiksen parissa.  IHMETYKSEN AIHEENI on se, että miksi naisyrittäjät eivät rohkene ja katso aiheelliseksi olla esillä naisten Superispesiksen edustusjoukkueen otteluissa?  Tuon havainnon voi tehdä nopeasti kun katsoo peliasuja, mainostauluja tai käsiohjelmia.  Yleisilme on kovin teollisuus-, rakentamis ja energiapainotteinen. Jo muutamakin naisiin palvelunsa kohdistuva erottuisi takuuvarmasti edukseen ja huomattaisiin.  Naispesis voi nyt hyvin ja mukana kannattaisi olla menestyvien joukossa.

Suomen Leijonien kosteiden MM-kultajuhlien jälkipuinti huipentui uutiseen Jääkiekkoliiton jakamista sakkorangaistuksista. Kukkaroaan pääsevät tuntuvasti keventämään kaukalon ulkopuolisesta ilmaveivistä kuuluisaksi tullut apuvalmentaja Pasi Nurminen sekä joukkueenjohtaja Timo ”Nilkkatulehdus” Jutila. Ei siinä mitään, maksetaan sakot. Rapatessa roiskuu, oli toinen sankareista jo ehtinyt sakkorangaistustaan kommentoimaan.

Humppafestifaalit 1970-luvun lopusta 80-luvun puoliväliin ovat saaneet Lappeenrannassa mystisen muodon. Tiedetään, että sellainen on ollut olemassa, mutta yhä harvempi on todistanut asiaa elävänä. Itse olen yksi paikan päällä tapahtuman kokeneista humpan veteraaneista

Tuohon aikaan isäni teki torikauppaa ja humppafestifaalien aikaan hänellä oli satamatorin ympäristössä useita myyntikojuja. Myyntiapua tarvittiin ja siihen rahanhankkimissaumaan iskin useampana kesänä.

Humppaurani alkoi alle 10- vuotiaana ja loppui muutamaa vuotta myöhemmin. Tein pitkiäkin työpäiviä humppien aikaan. Tämän päivän perspektiivistä voi tietysti ihmetellä, mitä tekemistä noin 10- vuotiaalla oli juhlivan humppakansan keskellä. Suhtautuminen lasten työntekoon oli joustavampaa siihen aikaan, ainakin meidän viisilapsisessa perheessä. Olin torilla myymässä joka kesä jaksamisen mukaan.

Mutta takaisin humppaan. Pääsin katsomaan maksulliselle alueelle humppamaratonin taistoa ja maailmanennätysyrityksiä, koska myyntikojuja oli myös siellä. Tapahtuma oli lapsenkin silmin jännittävä ja mielenkiintoinen. Varsinainen kilpailu oli sinänsä melko hidastempoinen, mutta tunnelmaa tapahtuman ympärillä riitti. Mieleenpainuvin henkilökohtainen humppamuisto oli, kun Katri-Helena osti minulta mansikoita ja luumuja. Annoin hänelle alennusta.

Humpat olivat ISO tapahtuma Lappeenrannassa. En usko, että vastaavaa yhtenäiskulttuuria voi enää syntyä yhden tapahtuman kautta. Se on sinänsä harmi. Luulen, että tästä humpan nostalgiamuisteloissa onkin pohjimmiltaan kysymys: yhteenkuuluvuuden tunteesta.

Humpista jäi perinnöksi talomme vintille muutama sata humppapaitaa ja humppahattua. Humppapaitoja käytimme veljeni kanssa urheillessa vielä 1990- luvulla lähinnä kertakäyttötyyliin. Humppahatuilla heitettiin jo ennen sitä frisbeetä, sillä tasalierisinä hattuina ne sopivat siihen erinomaisesti. Emme osanneet arvostaa retroa siihen aikaan.

Pysyvämpi perintö itselleni tuli humppien aikaan painetusta humppalaulukirjasta. Opettelin laulukirjojen sanoja ja vielä viime viikonloppuna pääsin laulamaan karaokehengessä Jätkän humpan. Lappeenranta humppa on taas klassikko, jota pitää laulaa useamminkin.

Kirjoituksen aihe tuli mieleeni, kun tänään työpaikkani ruokalassa keskustelimme siitä, miten hyvä ihmissuhdekoulu torimyyjänä oleminen on. Allekirjoitan väitteen.

Teen teille taas yhden tunnustuksen lisää: en ole kauhean sosiaalinen ihminen.

Huominen aiheuttaa pieniä jännityksen väreitä.

Olen suuren dilemman edessä. Meneekö se niin, että jos jotain oikein kovasti toivoo niin sen saa? Vai meneekö se niin, että se sattuu kohdalle, mitä ei toivo ja odota liikaa? Kaksiteräinen miekka, siis tuo huominen Suomi-Ruotsi-jännäri.

Ehkäpä pitäisi olla ajattelematta huomista iltaa ja lopettaa miettiminen siitä millaista olisi hurrata Senaatin torilla Suomen voittoa 16 vuoden jälkeen.

Olen myös jo vuosia kehittänyt päässäni ajatusmallia, että Suomi voittaa silloin, kun en katso peliä. Eli teenkö siis koko Suomen kansalle palveluksen, jos jätän huomisen jännärin väliin? Ei, olen pahoillani. Uskon, että nyt on vihdoin aika päästä taikauskoisuudestani ja uskoa, että Suomen poikia ei paljon hetkauta, onko katsomon ääressä yksi nainen lisää vai ei.

Joka tapauksessa odotan huomista innolla ja aion istua television ääressä yömyöhään. Suomihan menisi aivan sekaisin, jos jälleen finaalissa kaatuu Ruotsi. Ei sekään olisi pahitteeksi, jos Oskari Paratiisista laulaa luikauttaisi samoissa juhlissa dadadammia!

Siitä tämä Suomi sitten vasta sekoaisikin.

On se nyt kumma, kun tuo Kyrö, ilmeisesti loukkaantuneena syyttää toisia epojen käytöstä. Jo 2001 hän sai elinikäisen valmentajakiellon.