Huomenta, kansalaiset. Kirjoitan tätä keskiviikkona 23.2., Oslon MM-kisojen avajaispäivänä. Kroppani tärisee innosta. Tuhannet, lähes orgasmiin verrattavat väristykset kulkevat läpi kehoni. Elämäni on jatkuvaa ekstaasia. Tänään se alkaa, suuri urheilujuhla, joka päättyy vasta joskus maaliskuussa.

Avataanpa välillä kalja... noin.

Media hehkuttaa. Hiihtojoukkueemme on parempi kuin koskaan! Odotettavissa on mitalisade. Kulta-, hopea- ja pronssilätkiä satelee ovista ja ikkunoista. Hiihtäjäsankariemme sukset iskevät kipinää Oslon maisemissa. Mäkimiehemme lentävät ilmojen halki kotkan lailla, varsinkin nyt kun se yksi keskisormi-jätkä on saatu pois kuvioista. Kaikkihan tietävät, että huonot tavat eivät kuulu urheiluun. Nykyajan urheilijan pitää osata edustaa. Mahdolliset mitalikahvit nautitaan sivistyneessä ilmapiirissä sinivalkoisissa kravateissa sponsoreiden taputellessa olalle kuiskutellen ”hyvä poika/tyttö”. Jokaisen kakkupalan kalorit lasketaan, paitsi jos kaulassa roikkuu kultainen mitali. Silloin saa ottaa kaksikin palaa. Mutta silloinkin täytyy muistaa, ettei saa puhua kakku suussa. Ja kun puhutaan niin puhutaan fiksuja. Eikä kiroilla. Hiljainen, sofistikoitunut puheensupina täyttäköön juhlahuoneen!

Jotenkin fiilis nyt laski. Enää ei kiinnostakaan koko kisat, saatana. Otan huikkaa...noin.

Mitenhän paljon mahtaakaan vituttaa kisojen jälkeen, kun tajuamme, että lehdistö on vouhottanut taas liikaa ja ladannut urheilijoillemme aivan käsittämättömiä odotuksia ja mitalitili onkin nolla? Kuinka paljon ahdistaa, kun muutama sankari kärähtää kielletyistä aineista, olkoon sitten suomalainen tai ulkomaalainen? Ja miten paljon nousee aggressiot, kun urhomme kertovat käyneensä hakemassa kisoista vain arvokasta kokemusta ja ihailemassa kauniita maisemia?

Minä voin kertoa: armottomasti. Ja kokemuksesta voin kertoa sen vaikuttavan niin paljon, ettei kiinnosta itsekään lähteä hiihtoladulle.

Onneksi urheilijamme osaavat sentään itse hoitaa asiallisen ja totuudenmukaisen uutisoinnin. Hannu Manninen ilmoitti suoraan, että jos hän saisi kesken kauden työtarjouksen Finnairilta niin kausi jäisi siihen. Janne Ahonen puolestaan kertoi, että kunto on arvoitus ja mitään tavoitteita ei ole. Hyvä, että joku sanoo asiat niinkuin ne oikeasti ovat. Sitä paitsi nämä kyseiset herrat ovat kyllä jo osuutensa tehneet Suomen urheilun hyväksi.

Summa summarum: jos urheilijat eivät itsekään oikein jaksa, kannattaako minunkaan jaksaa avata telkkaria. Ehkä ei. Varsinkin kun tiedän, että seuraavaksi alkaa ahdistaa jo heti myöhemmin keväällä, kun lehdissä aletaan hehkuttamaan sitä miten Suomi muka voittaa Euroviisut.

Mutta toivotan nyt silti miellyttäviä kisahetkiä niille jotka jaksavat.